Se alkoi pienestä. Yksi napin painallus ja vastaus sähköpostiin oli valmis. Toinen napautus ja kokousmuistio oli kirjoitettu. Kolmas ja somepäivitys kuulosti fiksummalta kuin olit koskaan itse osannut. Aluksi se tuntui nerokkaalta ajan säästöltä. Nyt se tuntuu siltä, että olemme luovuttaneet jotain korvaamatonta: kyvyn sanoa asiat omin sanoin ja ennen kaikkea kyvyn tietää, mitä oikeasti ajamme takaa.
Kirjoittaminen oli aina ajattelun viimeinen vaihe
Ennen kuin oli tekoälyä, oli tyhjä ruutu ja pakko täyttää se itse. Jokainen lause vaati, että todella ymmärsit, mitä halusit sanoa. Väärä sana tarkoitti, että ajatus oli vielä raakile. Jouduit kaivamaan syvemmältä, tarkentamaan, hylkäämään, aloittamaan alusta. Se oli hidasta, ärsyttävää ja äärettömän arvokasta.
Kirjoittaminen ei ollut vain viestin välittämistä. Se oli tapa selvittää itselleen, mitä oikeasti ajattelee. Se oli kitkaa, joka hioi ajattelun teräväksi. Nyt tuo kitka on poistettu. Riittää, että sinulla on epämääräinen mielikuva. Kone muotoilee sen täydelliseksi. Sinä vain hyväksyt tai hylkäät. Et enää joudu olemaan varma siitä, mitä ajattelet – kone on varma puolestasi.
Muutos tapahtuu hiljaa, askel kerrallaan
Kukaan ei päättänyt yhdessä yössä lakata ajattelemasta. Se tapahtui näin:
Ensin tekoäly kirjoitti vain tylsät automaattiviestit ja massapostit. Sitten nopeasti lähetettävät vastaukset. Sitten työraportit, koska deadline painoi. Sitten somepäivitykset, koska halusit kuulostaa paremmalta kuin jaksoit olla. Sitten palautteet alaisille ja viestit pomolle. Sitten henkilökohtaiset viestit ystäville. Lopulta huomaat, että ilman tekoälyä et saa yhtäkään lausetta valmiiksi. Sanat eivät tule. Ajatus ei muotu. Olet unohtanut, miten se tehdään.
Se on kuin lopettaisit juoksemisen ja siirtyisit sähköpyörätuoliin – ensin siksi, että se on helpompaa, lopulta koska jalat eivät enää kanna.
Teksti kuulostaa sinulta – mutta ei tunnu sinulta
Tulos on outo hybridi. Teksti on sujuvaa, virheetöntä ja sopivan kohteliasta. Se kuulostaa sinulta, mutta ei tunnu sinulta. Se on kuin kuuntelisi itseään nauhoitteelta, joka on jälkiäänitetty jollain toisella äänellä. Kaikki tekstit alkavat maistua samalta: mieto, miellyttävä, persoonaton tekoälymaku. Oma ääni katoaa. Tilalle tulee geneerinen sävy, joka kelpaa kaikille ja siksi ei kelpaa kenellekään.
Ajattelun lihas surkastuu, kun sitä ei käytä
Kyky muotoilla monimutkaisia ajatuksia ei katoa räjähdysmäisesti. Se hiipuu. Alat tarvita yhä pidemmän promptin saadaksesi kelvollisen tuloksen. Alat luottaa siihen, että kone keksii sen puolestasi. Alat vältellä tilanteita, joissa joutuisit kirjoittamaan täysin omin sanoin – koska se tuntuu yhtäkkiä raskaalta, kömpelöltä ja hitaalta.
Se on kognitiivinen surkastuma. Mitä vähemmän käytät taitoa, sitä heikommaksi se käyymn. Ja koska kirjoittaminen on ajattelun tarkin muoto, luovutat samalla kyvyn tietää, mitä oikeasti ajattelet.
“Riittävän hyvä” on uusi normaali – ja se on myrkkyä
Puolustaudumme aina samalla: “Tulos on kuitenkin hyvä.” Kyllä on. Raportti menee läpi. Asiakas nyökkää. Viesti saa vastauksen. Mutta “hyvä tulos” ei ole sama kuin aito oivallus. Se on vain riittävän uskottava simulaatio.
Emme enää saa niitä yllättäviä läpimurtoja, jotka syntyvät vasta kun olet taistellut lauseen kanssa tunnin. Emme huomaa, että alkuperäinen ajatuksemme oli pinnallinen – koska tekoäly tekee siitä aina syvällisen kuuloisen. Emme enää kehity, koska emme enää joudu törmäämään omiin rajoihimme.
On vielä aikaa kääntyä takaisin – mutta ei ikuisesti
Paluu on mahdollinen. Se vaatii vain tietoisen päätöksen:
Kirjoita joskus se viesti itse. Jätä tekoäly kokonaan pois ja anna ajatuksen syntyä hitaasti ja kivuliaasti. Hyväksy, että teksti on epätäydellinen – juuri koska se on sinun. Anna itsellesi lupa olla kömpelö, hidas ja aito.
Se tuntuu aluksi työläältä. Sanat tulevat hitaasti. Lauseet tuntuvat jäykiltä. Mutta juuri siinä on taika. Juuri siinä kitkassa syntyy selkeys. Juuri siinä tapahtuu ajattelu.
Nyt on viimeisiä hetkiä päättää, kuka kirjoittaa sinut
Tekoäly ei ole vihollinen. Se on työkalu. Mutta jos annamme sen kirjoittaa kaiken puolestamme, emme enää kirjoita itse mitään. Ja silloin emme enää ajattele itse mitään.
Mitä jos tänään kirjoittaisit yhden ainoan viestin täysin omin sanoin? Ilman promptia. Ilman oikoteitä. Vaikka se veisi kaksikymmentä minuuttia. Vaikka se kuulostaisi aluksi rumalta.
Se voisi olla tärkein asia, jonka teet tänä vuonna. Koska se muistuttaisi sinua siitä, kuka oikeasti olet – ennen kuin unohdat sen lopullisesti.
Älä anna viimeisen lauseesi olla koneen kirjoittama.
